Kesän kuusi kukkahetkeä

Kiitos Kurjenkellolle, joka haastoi minut tuomaan blogiini kuusi kuvaa viime kesästä. Keskityin etsimään kukkakuvia, jotka liittyvät johonkin tärkeään hetkeen. Tuli kesäinen olo.

Haastan puolestani Suvipihan Marietan. Haasteen sisältönä on löytää 6 kuvaa kesästä. Aihe on vapaa, kunhan kuvat on otettu viime kesänä. Ehkä sinut on haastettu jo aikaisemmin, mutta tämä on vapaaehtoista hauskuutta.

Muistan hyvin hetken Vääksyssä, kun valitsin kauniin ruukun ja pyysin kukkakauppiasta istuttamaan siihen pari joriinia. Nyt koko hienous on kellarissa.

Kevätkesä 2015 oli yhtä sipulikasvien juhlaa.

Snow Queen- kärhössä oli vain kaksi kukkaa. Onneksi sain ikuistettua ne.

Vielä kerran unikoita.

Kurjenpolven lempeää sinisyyttä.

Tage Lundell- kärhön syksyisiä pörhöjä

Marraskuun äitienpäiväruusu

Sain pienen ruusun keväällä äitienpäivänä. Pidin sitä vähän aikaa sisällä, mutta vein sitten kukkapenkkiin, jossa se eli koko kesän huomaamattomana muiden kasvien joukossa. Nyt marraskuun puolivälin lähestyessä se erottuu ainoana kukkivana kasvina. Puoli vuotta on kulunut, ja se näyttää melkein raikkaammalta kuin keväällä.

Olen usein istuttanut äitienpäiväruusun kukkapenkkiin, jossa se on saattanut kukkia monta vuotta, kunnes sitten jonain talvena on hävinnyt.

 Saa nähdä, miten tämä syksyn ilo selviää tulevasta talvesta.

Kukkamaailman kaunis roisto

Kasveja on julistettu lainsuojattomiksi sillä perusteella, että ne ovat vieraslajeja, ei-alkuperäisiä ja liian helposti leviäviä. Ykköskonnana yleensä mainitaan lupiini.

Helsingin Sanomissa on 2.11.2015 kirjoitus yleismääritteellä Vieraslajit. Artikkelin varsinainen otsikko on Lupiinia yritetään hävittää puutuhkalla.
Mäntsälässä on kaksi koealana toimivaa lupiinikasvustoa, joille levitetään puutuhkaa tarkoituksena muuttaa kasvuympäristöä niin, että lupiini ei enää viihdy siellä. Tarkoituksena on löytää keino tienvarsilla kasvavien lupiinien hävittämiseksi.

Onko lupiini ongelma? On ja ei. Se on levinnyt tienvarsilla laajalle, mutta kotipihoissa se tuskin on ongelma. Meillä oli lupiinia "väärässä" paikassa ja sen hävittäminen onnistui hyvin. Kaivuutyötä se kyllä vaatii. Kasvi ei myöskään leviä, jos se leikataan alas kukinnan jälkeen. Ilmeisesti leikkaaminen tienposkissa laajalla alalla on liian suuritöistä ja mieluummin halutaan muuttaa maata lupiinille sopimattomaksi.

Olen ihmetellyt käsitettä vieraslaji. Mikä on se alkuperäislaji? Siitä ei juuri puhuta. Mistä tiedämme, onko jokin laji täällä alkuperäinen tai kuten sanotaan kotoperäinen?Tuntuu joskus siltä, että monet helposti kasvavat lajit julistetaan vieraiksi. Ollaan varmoja niiden hävittämisestä, mutta ei tiedetä, mitä tulee tilalle.

Hesarin artikkelissa kysyttiin, mitä kasvaa hävitettyjen lupiinien tilalle. Vastaus oli, että varmasti kasvaa jotain. Puutuhkalla käsitellyille alueille kasvaa sen mukaan jotain kalkinsuosijakasveja, mutta artikkelissa ei nimetä ainoatakaan vaihtoehtoa. Eli toivotaan jotain mielenkiintoista, mutta ei tiedetä, mitä. 

Pidän lupiinista, mutta kaikkein mieluimmin valitsisin ojanvarret, joissa kasvaisi ahomansikkaa, kissankäpälää, tervakukkia, monia pieniä hentoja nostalgiakasveja. Niitä löytyi mäen rinteestä, niittyiltä ja peltojen ojista karjatalousaikana. Lupiinin hävitessä voi käydä, että nämä pienet, hennot kasvit kukoistavat hetken, mutta musertuvat nykyisissä tienreunoissa jonkin toisen voimalajin alle, joka leviää lupiinin tilalle. 

Mitä tehdä pihan liian suurille puille?

Pihan ikivanha, vänkyräinen omenapuu tuntuu joskus ongelmalta, mutta hellepäivinä rakastan sitä. Otan kupin teetä ja romaanin  ja menen sen alle ainoaan varjoiseen paikkaan iltapäivällä, kun muu maailma voihkii läkähdyttävässä kuumuudessa. Viime kesänä näitä päiviä ei ollut paljon, mutta joinain vuosina heinäkuut ovat olleet polttavia. En ole enää auringonpalvoja.
Tavallisina viileinä päivinä mietimme, kuinka kauan annamme vänkyröiden kasvaa. Niitä on nimittäin kaksi kappaletta melko ahtaassa paikassa.

Nyt lokakuussa saimme niin paljon aikaan, että hävitimme pihaa rajaavat kolme koivua. Kauan tätäkin on mietitty .Aikaisin aamulla otettu kuva kertoo, että puiden kaataminen ei ollut ihan yksinkertaista puuhaa paitsi niille, jotka hallitsivat työn. Valaistusolosuhteet muuttuvat pihassa kokonaan ja monia asioita on suunniteltava uudelleen.

Lisäksi on suuria mäntyjä ja pari kunnon vaahteraa. Tuntuu, että männyistä ainakin olisi vaikea luopua. Nuori tammi on vuosia pitänyt pintansa koivujen kyljessä. Sitä ei ole istutettu, vaan on "tuulen tuoma". Nyt se selvisi elävänä koivujen kaadon keskellä. Kasvakoon, kun niin sitkeästi pitää pintansa. Muistan, miten1950-luvulla tammea pidettiin erikoisen jalona puuna, mutta ongelma se voi olla jonain päivänä.

Daalia ei ajattele pakkasia.

Valokuvasin kauneimman daaliankukan, sillä odotan ensimmäistä pakkasyötä. Ei tarvita kuin yksi ainoa yö, jolloin mittari menee nollan alle ja kukat tuhoutuvat. Joka syksy olen katsellut daaliankukkien paleltumista ja merkinnyt muistiin Birgitan päivän tai muun lähiajan.
 Näin se tapahtuu:
Aamulla kuuden - seitsemän maissa pihassa on kylmän merkkejä, mutta daaliat näyttävät pirteiltä. Juon iloisena aamuteen ja menen ulos. Jään katselemaan kauhistuneena hävitystä. Daaliat roikkuvat surkeina rääpäleinä. Ehkä mittari vain käväisee aamulla nollan alla, mutta se riittää. Sitten kaduttaa, että en levittänyt harsoja kasvien päälle. Toisaalta on aika istuttaa tulppaanien sipulit daaliapenkkiin. Elämä jatkuu.

Yhteinen puu oma puu.

Yhteiset puut ovat vähitellen omia puita, kun niitä katselee päivittäin lenkkitiensä varrella. Tämän lehmuksen tuhoutuminen on surun aihe.

Melkein vuosi sitten 9.11.2014 kirjoitin blogiini päivityksen otsikolla Istutatko puita marraskuussa? Silloin nimittäin näin, miten Husulan tunnelin päälle ajo- ja kävelytien väliin  istutettiin yhdeksän lehmusta ryhminä. Tosin silloin nuori istuttajamies sanoi puita koivuiksi ja minä uskoin, sillä puut olivat lehdettömiä. Marraskuinen istutus ei ollut huono ratkaisu, vaan puut alkoivat tänä kesänä viheriöidä ja tuottaa iloa meille kulkijoille. Pienet lapset laskivat ryhmitettyjä puita 123 ja 123 ja 123.

                              Tämä kuva oli blogissani syksyllä 2014

Tänään lenkillä näin yhden puun pahasti runneltuna ja paheksuin tihutyöntekijöitä, jotka ovat kaadelleet öisin nuoria puita. Käsitykseni muuttui moniulotteisemmaksi, kun vähän matkan päästä löytyi auton pölykapseli. Apiloiden seassa erottuivat renkaan jäljet kohdassa, jossa auto oli ajanut pois kolaripaikalta.
Autokuskin onni oli varmasti puun nuori ikä. Isompi puu olisi aiheuttanut autolle erilaista jälkeä.

Tästä eteenpäin lapset sanovat 123 ja 12 ja 123. Nuoren puun menetys on pysyvä aukko maisemassa. Näin sanon, vaikka me parhaillaan haemme kaatajia pihamme kolmelle jättiläiskoivulle, 20-25 metriä korkeille. Ahtaalla alueella ne ovat turvallisuusriski.

Etsin puurunoa, joka paljastaisi tuntemuksiani kaikkien muutosten keskellä. Tietysti Risto Rasaa:

Puut ovat täynnä
lintujen valtakuntia.
Puut ovat täynnä
metsiä joissa asutaan.

Puista ja metsistä myös Anni Kytömäki kirjoittaa muistettavasti kirjassaan Kultarinta.

Kultapallo, minun lapsuudenystäväni

Muistan kultapallon 1950-luvulta syyskuisen koulutieni kaunistuksena. Tuntui kuin se olisi kasvanut useimmissa pihoissa ja kurotellut kullankeltaisia kukkiaan pihojen aitojen yli. Nykyään sitä ei näe kovinkaan paljon. Maatiainen on nostanut kultapallon arvoa nimittämällä sen vuoden 2011 maatiaiskasviksi.

                               Vähän ollaan jo rähjääntyneitä syyskuun puolivälin jälkeen.

Kasvin tieteellinen nimi Rudbeckia laciniata on lähtöisin 1600- ja 1700- luvulla eläneiden ruotsalaisten kasvitieteilijöiden Olof Rudbeck vanhemman ja nuoremman nimestä. Palavarakkaus ja särkynytsydän- kirjan mukaan päivänhatut löysivät tiensä Pohjois-Amerikasta Eurooppaan 1600- ja 1700-luvulla. Kultapallo on syyspäivänhatun kerrannaiskukkainen lajike, joka juurtui eurooppalaisille markkinoille 1800-luvun lopussa ja suomalaisille pihoille pian tämän jälkeen. Kasvi tekee paljon juuriversoja, joiden avulla se oli helppo siirtää pihasta toiseen.

Miksi kultapallo ei ole nykyään erikoisen suosittu? Uskoisin, että syynä  on sen venyminen varsin korkeaksi. Parimetriset versot sortuvat epämääräiseksi röykkiöksi, kun kukkapaljous ilmestyy latvoihin. Kasvi vaatii huolellisen tukemisen tai viereen vahvoja kumppaneita, jotka pitävät sen pystyssä. Usein suositellaan kasvin leikkaamista kesken kasvun, jolloin se ei nouse niin korkeaksi kuin muuten.

Minä sain kultapallon pihaamme, kun pienellä tontillaan kukkia kasvatellut työtoverini sai siitä tarpeekseen. Hän ehdotti paikkaa orapihlaja-aidan vieressä ja omenapuun lähellä, ja sinne minä tämän lapsuudenystäväni istutin. Hoidin sitä aluksi huolellisesti ja leikkasin sen lyhyeksi kasvun puolivälissä. Kaikista yrityksistä huolimatta kasvi kaatuili ja muodosti epämääräisiä röykkiöitä. Nyt olen parina kesänä antanut sen tehdä,  mitä itse haluaa. Se lepää osittain orapihlaja-aidan päällä, osaksi roikkuu omenapuun oksia vasten ja hakee tukea kaikista isoista kasveista, mitä läheltä löytyy. Tietysti se on levinnyt, kun en ole rajoittanut sen kasvua. Hassuinta on, että se katselee etelään eli naapurin pihalle ja "kääntää selkänsä" istuttajan ja kasvattajan suuntaan.