Olin kymmenvuotiaana leirillä. Yövyimme teltoissa, ja jokainen telttaryhmä sai jonkin kukan nimen. Nopeimmat valitsivat ruusun tai muun hienon puutarhakasvin. Minun telttaryhmäni oli viimeinen, ja kaikki parhaat kasvit oli jo valittu.
"Olkaa leinikkejä", ohjaaja ehdotti.
"Se on rikkaruoho", minä sanoin.
"On se niin kaunis", ohjaaja lohdutti.
Tänä kesänä olen ihaillut keltaisina loistavia niittyleinikkimaita. Moottorityömaan myllätyt alueet peittyvät leinikkien kaunoisiin kukkasiin. "On se niin kaunis", huokaan leiriohjaajan tavoin.
Leinikki on ihastunut myös minun pihaani. Kaivoin parikymmentä vuotta sitten laajoja rönsyleinikkien kasvustoja tarkoin ylös ja istutin tilalle kuunlijaa. Nyt olen taas löytänyt rönsyjä, mutta vielä enemmän niittyleinikkejä, jotka kiireesti revin pois.
Rikkaruohon ja koristekasvin raja on häilyvä. Ihailen niittyleinikkiä, mutta en omassa pihassani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti