sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Yhteinen puu oma puu.




Yhteiset puut ovat vähitellen omia puita, kun niitä katselee päivittäin lenkkitiensä varrella. Tämän lehmuksen tuhoutuminen on surun aihe.

Melkein vuosi sitten 9.11.2014 kirjoitin blogiini päivityksen otsikolla Istutatko puita marraskuussa? Silloin nimittäin näin, miten Husulan tunnelin päälle ajo- ja kävelytien väliin  istutettiin yhdeksän lehmusta ryhminä. Tosin silloin nuori istuttajamies sanoi puita koivuiksi ja minä uskoin, sillä puut olivat lehdettömiä. Marraskuinen istutus ei ollut huono ratkaisu, vaan puut alkoivat tänä kesänä viheriöidä ja tuottaa iloa meille kulkijoille. Pienet lapset laskivat ryhmitettyjä puita 123 ja 123 ja 123.
                              Tämä kuva oli blogissani syksyllä 2014

Tänään lenkillä näin yhden puun pahasti runneltuna ja paheksuin tihutyöntekijöitä, jotka ovat kaadelleet öisin nuoria puita. Käsitykseni muuttui moniulotteisemmaksi, kun vähän matkan päästä löytyi auton pölykapseli. Apiloiden seassa erottuivat renkaan jäljet kohdassa, jossa auto oli ajanut pois kolaripaikalta.
Autokuskin onni oli varmasti puun nuori ikä. Isompi puu olisi aiheuttanut autolle erilaista jälkeä.

Tästä eteenpäin lapset sanovat 123 ja 12 ja 123. Nuoren puun menetys on pysyvä aukko maisemassa. Näin sanon, vaikka me parhaillaan haemme kaatajia pihamme kolmelle jättiläiskoivulle, 20-25 metriä korkeille. Ahtaalla alueella ne ovat turvallisuusriski.

Etsin puurunoa, joka paljastaisi tuntemuksiani kaikkien muutosten keskellä. Tietysti Risto Rasaa:

Puut ovat täynnä
lintujen valtakuntia.
Puut ovat täynnä
metsiä joissa asutaan.

Puista ja metsistä myös Anni Kytömäki kirjoittaa muistettavasti kirjassaan Kultarinta.


torstai 17. syyskuuta 2015

Kultapallo, minun lapsuudenystäväni




Muistan kultapallon 1950-luvulta syyskuisen koulutieni kaunistuksena. Tuntui kuin se olisi kasvanut useimmissa pihoissa ja kurotellut kullankeltaisia kukkiaan pihojen aitojen yli. Nykyään sitä ei näe kovinkaan paljon. Maatiainen on nostanut kultapallon arvoa nimittämällä sen vuoden 2011 maatiaiskasviksi.



                               Vähän ollaan jo rähjääntyneitä syyskuun puolivälin jälkeen.

Kasvin tieteellinen nimi Rudbeckia laciniata on lähtöisin 1600- ja 1700- luvulla eläneiden ruotsalaisten kasvitieteilijöiden Olof Rudbeck vanhemman ja nuoremman nimestä. Palavarakkaus ja särkynytsydän- kirjan mukaan päivänhatut löysivät tiensä Pohjois-Amerikasta Eurooppaan 1600- ja 1700-luvulla. Kultapallo on syyspäivänhatun kerrannaiskukkainen lajike, joka juurtui eurooppalaisille markkinoille 1800-luvun lopussa ja suomalaisille pihoille pian tämän jälkeen. Kasvi tekee paljon juuriversoja, joiden avulla se oli helppo siirtää pihasta toiseen.

Miksi kultapallo ei ole nykyään erikoisen suosittu? Uskoisin, että syynä  on sen venyminen varsin korkeaksi. Parimetriset versot sortuvat epämääräiseksi röykkiöksi, kun kukkapaljous ilmestyy latvoihin. Kasvi vaatii huolellisen tukemisen tai viereen vahvoja kumppaneita, jotka pitävät sen pystyssä. Usein suositellaan kasvin leikkaamista kesken kasvun, jolloin se ei nouse niin korkeaksi kuin muuten.

Minä sain kultapallon pihaamme, kun pienellä tontillaan kukkia kasvatellut työtoverini sai siitä tarpeekseen. Hän ehdotti paikkaa orapihlaja-aidan vieressä ja omenapuun lähellä, ja sinne minä tämän lapsuudenystäväni istutin. Hoidin sitä aluksi huolellisesti ja leikkasin sen lyhyeksi kasvun puolivälissä. Kaikista yrityksistä huolimatta kasvi kaatuili ja muodosti epämääräisiä röykkiöitä. Nyt olen parina kesänä antanut sen tehdä,  mitä itse haluaa. Se lepää osittain orapihlaja-aidan päällä, osaksi roikkuu omenapuun oksia vasten ja hakee tukea kaikista isoista kasveista, mitä läheltä löytyy. Tietysti se on levinnyt, kun en ole rajoittanut sen kasvua. Hassuinta on, että se katselee etelään eli naapurin pihalle ja "kääntää selkänsä" istuttajan ja kasvattajan suuntaan.





lauantai 12. syyskuuta 2015

Pihan resupekat kukkivat syksyllä innokkaasti





Kolme Goldfinger-pensashanhikkia kasvaa tonttien rajalla suojakasveina. Olen kironnut näitä kultasormia niiden kasvutavan vuoksi. Joka talvi lumi nitistää rennot oksat maata vasten. Joinain talvina pidin tukia, mutta ne eivät juuri parantaneet tilannetta.

 Keväällä vihreys ja kukinta suorastaan ryöväytyy esille kaikkialla muualla, mutta kultasormi maata röhnöttää harmaana paikallaan. Tänä keväänä mietin niiden hävittämistä, kunnes myöhään kesäkuussa ilmestyi vihdoin vihreää, olivat hengissä. Samalla alkoi paljastua, että niissä oli paljon kuivaa leikattavaa. Jälleen kerran. Ryhdyimme työhön heinäkuun alussa ja leikkasimme jokaisesta pensaasta puolet pois. Kyllä niitä on leikelty vuosien varrella. Sitten unohdimme pensaat.

Elokuussa ihmettelimme, kun Goldfingerit alkoivat näytellä nuppujaan. Pensaat olivat huomaamatta kasvaneet melkein aikaisempaan kokoonsa ja kullankeltaisia kukkia riittää. Tiedän kokemuksesta, että ne kukkivat kauniina myöhään syksyllä,kun muiden pensaiden lehdet putoavat. Monet ihailevat Goldfingeriä suurenmoisena kasvina ja sitä se tavallaan onkin, elää vain aivan omina aikoinaan. Myöhäisherännäinen. Syksyllä aina päätän, että en hävitä sitä.



tiistai 1. syyskuuta 2015

Syyskuun kärhönkukkia



Kärhö Princess Diana on viimein kotiutunut meidän pihaamme. Tänä kesänä annoin sen vain kasvaa, kun edellisinä kesinä pelastin sen ötököiltä mäntysuopasuihkuilla.

Piilu ei ole parhaimmillaan, mutta onneksi se on elossa.  Kesällä 2014  se ei noussut maasta ollenkaan näkyviin. Merkitsin paikan, että en erehdyksessä mylläisi sitä. Paljastui, että se piti vain välivuotta. Olin lukenut jostain netistä, että kärhöillä on tällaisia tapoja.






Arabella on uskollinen, kukkii pitkään ja pääsee oikeuksiinsa syksyllä, kun muut ovat väsyneet kukkimiseen.


Loppukesän yllätyksenä alppikärhö alkoi kukkia uudelleen. Se aloitti keväällä ensimmäisenä, kasvoi pituutta pitkin seinää lumimarjan suojissa ja sai latvoihinsa kukkia, ei paljon, mutta kuitenkin. Nyt syyskuun alussa on muutamia vielä jäljellä. Seuraavassa kuvassa alppikärhön syksyn kukka ja alimpana kevään kukkien syksyisiä muotoja.