Samettikukka - täsmäisku kesään

Siirsin samettikukan tietokoneeni taustanäytöksi, eihän vahvempaa kesän viestittäjää löydy. Tarjoan samalla hiukan vesiheinän muistoja, sillä sitäkin näkyy vanhassa rautapadassa, jossa samettikukka viihtyy. Kasvin haju ei ärsytä minua, vaikka tuoksuallerginen olenkin. Uskon vakaasti, että tuhohyönteiset sen sijaan väistelevät paikkoja, missä tämä keltainen tai oranssi voimapakkaus kasvaa.

Hiukan tietoja samettikukan historiasta tässä yhteydessä. Espanjalaiset toivat kasvin Eurooppaan Väli- ja Etelä-Amerikasta 1500-luvulla ja se sai paikkansa luostarien puutarhoissa.  Coloria-sivuilla kerrotaan siitä värikasvina.

Vanhojen kiiltokuvien kukat

Kansakoulussa 1940-luvun lopussa me tytöt vaihtelimme kiiltokuvia. Jokaisella oli moneen osaan taitettu vihko, johon niitä oli kätketty. Kuvia vaihdeltiin niin kauan, kunnes jokainen onnistui saamaan mieluisan.

Löysin tavaroitteni joukosta viimeiset kuvat, jotka sain vaihdossa 1949. Ainakin tämä vuosiluku löytyi yhden kuvan takaa.

Enkelit olivat suosittuja, kuten valokuvasta näkyy. Pienet intiaanit kiinnostivat.  Kukkakuvia on useita ja erityisesti ruusut ovat ihailtuja:  Kolme ruusua, valkoinen, kaksi vaaleaa punaista, vain erisävyisiä. Poika kantamassa ruusukimppua.
 Romanttinen laiva lastattuna sinisillä kukilla.
 Nelilehtinen onnenapila hevosenkengän sisällä. Koristeena lemmikkejä.
 Viulua soittavan pojan ja tytön takana näkyy keltaisia kukkia.

 Alimmassa kuvassa tyttö lierihattu päässään kastelee kukkia. On ihmeellistä, että pidin tästä kiiltokuvasta, sillä lapsena puutarhatyöt eivät houkutelleet. Liikaa kitkemistä. Kiiltokuvassa puutarhan maailma on valoisa, romanttinen ja helppo. Kastellaan iloisesti kasveja, vieressä odottaa valmiina iso kori täynnä värikkäitä kukkia.

Jättiläispuut pienellä tontilla.

Tämä on kertomus Hopeapajutalosta, joka rakennettiin vuonna 1970 vähän alle tuhannen neliön tontille .Rakentajien mielestä piha tuntui perin autiolta, he kaipasivat isoja puita. Kaksi hopeapajua istutettiin muutaman metrin päähän talon seinästä. Voi, miten pieniltä puunalut näyttivät. Hopeapaju oli ihailtu kasvi ja monet hämmästyivät, miten nopeasti taimet kehittyivät. Vuosien varrella puut kasvoivat käsittämättömän suuriksi. Omenapuu ja sireeni jäivät niiden varjoon ja hopeapajut pimensivät lopulta naapurienkin tontteja.

Olin mukana kaatamassa hopeapajuja, ja monet sanoivat, että minä osallistuin häpeälliseen operaatioon. Ei noin jaloja puita olisi saanut kaataa. Piha muuttui kuitenkin ihmeen valoisaksi ja Hopeapajutalon pohjoispuolella asuvat naapurit sanoivat, että he saivat valoa pitkästä aikaa pihaansa.  Toinen naapuri arveli, että voisi taas kasvattaa perunaa, jonka viljelyn joutui lopettamaan hopeapajujen varjossa.

Selvisi, että pajujen juuret olivat täyttäneet sadevesiviemärin ja tarvittiin putkien aukaisua, että vesi pääsi kulkemaan normaalisti.

Hopeapajujen kantoja ja juuria kaivettiin käsipelillä monen hengen voimin viikon ajan. Mitään ei saanut jäädä puista jäljelle, olihan monissa pihoissa huonoja esimerkkejä katkaistuista hopeapajuista, joiden latvoihin oli kasvanut kummallisia pehkoja.

Hopeapajujen kaatajat uskoivat, että heidän kohdaltaan jättiläispuiden ongelmat olivat ohi. Siinä he erehtyivät. Huomaamattomana talon pohjoispuolella kasvoi parin metrin päässä seinästä vaahtera, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota muulloin kuin haravoidessaan lehtiä.

Muutaman lämpimän kesän aikana pohjoinen vaahtera karkasi käsistä. Se villiintyi, kasvoi leikkaamattomana korkeammalle ja korkeammalle, kätki komeitten lehtiensä alle mainittavan osan talon kattoa.Tavallaan vaahtera huijasi asukkaita, jotka eivät seuranneet kasvin kehittymistä tontin syrjäisessä osassa.

Nyt syksyllä pohjoisen vaahteran tarina päättyi, jättiläinen kaatui monien naapurien yhteisvoimin. Sen tilalle ei ole tulossa mitään muuta, ei tarvita, sillä tontilla on edelleen suuria puita, pari vaahteraa ja kolme suurta koivua jne

Silmällä pidettäviä riittää, sillä kasvukykyisiä ponnistelee ylöspäin samalla kun tietysti monet hartaasti vaalitut kasvit eivät vahvistu millään.  Suurten koivujen keskellä innokkaana yrittäjänä ponnistelee päättäväinen tammi, joka on leikattu alas pari kertaa. Se ei välitä leikkauksista, kasvaa vain uudelleen. Nyt tälle sisupussille on annettu kasvulupa, vaikka ongelma siitä voi kehittyä.

Kristus-ikoni ja kaikki joulun valot.

En ole maalannut jouluikonia, joka on varmasti vaativa työ. Maalasin hitaasti Kristus Kaikkivaltias- ikonia, joka nyt on suojattu ja siunattu. Otin siitä valokuvan blogini jouluajan tekstin yhteyteen, mutta oli vaikea saada  hyvää valokuvaa. Ikonin kultaus näytti oudolta, kun hämäränä talvipäivänä tavoittelin siitä kunnollista kuvaa. Lopulta joulukoristeen valot pöydällä auttoivat minua ja liitän valokuvan tähän.

 

Hyvä lukijani, toivotan Sinulle turvallista joulua ja onnellista tulevaa vuotta tämän kuvan välityksellä.

Suomen pisimmässä betonitunnelissa

Meitä oli joukko tompurinmäkeläisiä tutustumassa Husulan tunneliin Haminan Kehän väen opastuksella. Kuulin ihmeekseni, että Husulan tunneli on Suomen pisin betonitunneli, 499 metriä pitkä. Ei tehty 500 metrin pituista, koska se olisi tullut paljon kalliimmaksi. Kyselimme, voiko tunnelia käyttää tulevana talvena kävelyyn tai rullaluisteluun, mutta se on kielletty. Kuvassa tutustujia, jotka ovat kävelleet tunnelin läpi. Jokaisen tuli pukea suojaliivi päälleen ja kypärä päähän.

Alemmissa kuvissa tunnelialueeen kiveä, joka on lähtöisin Virolahdelta.

   

Seuraavan kerran taidan päästä tunneliin, kun ajamme omalla autolla Helsingin tai Vaalimaan suuntaan.

Ketunleipää, käenkaalia, revonrieskaa

 

Olen lapsena kutsunut kuvassa näkyvää metsäkasvia ketunleiväksi. Kuvittelin, miten ketut olivat minulle vihaisia, kun verotin niiden leipävarastoa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ketunleipää ei kannata ahmia suuria määriä, sillä kasvi sisältää oksaalihappoa. Meille lapsille kasvi oli luonnonkarkki, jota oli hauska maistella lehmienhakureissuilla.

Kasvin tieteellinen nimi on Oxalis acetosella ja virallinen suomenkielinen nimitys käenkaali. Kolmas suomalainen nimi revonrieska sai minut ajattelemaan Kettu Repolaista. Tieteellinen nimi on tullut kreikan kielen happoa tarkoittavasta sanasta oxys ja käenkaalin nimen osa acetosella tarkoittaa etikkaa.

Raikas suolainen maku johtuu lehdissä olevasta oksaalihaposta eli samasta aineesta, jota on esim. suolaheinissä ja raparperissa. Vaikka lehdet ovat virkistäviä, syöminen on syytä rajoittaa maisteluun. Ketunleipä vetää hennot lehdykät suppuun yöksi ja sadepäiviksi. Myös äkillinen auringonpaiste saa lehdet vetäytymään uniasentoon.

Kasvia on käytetty kansanlääkinnässä. Elias Lönnrot kehotti  käyttämään ketunleipää "poltto- ja kuumetaudeissa". Lievän myrkkyriskin vastapainoksi lehdissä on runsaasti C-vitamiinia, joten käenkaali soveltui keripukin ehkäisijäksi. Närästyksen hoitoon kasvia myös käytettiin. Erityisen taianomainen vaikutus oli nelilehtisellä ketunleivällä. Normaalisti kasvi on kolmilehtinen ja sanottiin, että nelilehtisen avulla pääsi närästyksestä eroon loppuiäkseen.

Etsin tietoja ketunleivästä värjäyskasvina ja Coloria-sivuilta löytyi hiukan tietoja. Käenkaalista saadaan emäksisessä värjäysliemessä tinapuretuksella sinistä, alunapuretuksella vihertävää sinistä. Lönnrotin mukaan taas kasvin neste "kadottaa " mustepilkut vaatteista.

Mielenkiintoiselta vaikuttaa etymologin väite, jonka mukaan "kettu ei syö ketunleipää eikä käki käenkaalia". Valitettavasti minulla ei ole täällä kotona kirjoja, joista saisi aiheesta enemmän selkoa. Ihmetyttää myös maininta, että Virossa ketunleipää olisi käytetty kettujen myrkyttämiseen. Ehkä löydän aiheesta myöhemmin enemmän tietoa.

Liitän tähän loppuun kuvan, joka kuvaa metsäluontoa, jossa alkukuvan ketunleivät viihtyvät. Kuusia harvakseltaan ja koivuja. Yläkuvan ketunleivät kasvavat ison kiven päällä.

Ohikulkutie: pian paukkuu taas

Toissapäivänä tuli Liikenneviraston paperi, jonka mukaan louhintatyöt alkavat Husulan tunnelin ylittävällä kevyen liikenteen reitillä. Säikähdin ensin, kun paperissa luki, miten työt jatkuvat vuoden loppuun. Sitten tajusin, että kysymyksessä on vain runsaan kuukauden aika. Toivottavasti kevyen liikenteen väylä aukeaa pian. Haaveilen, miten pääsen jälleen sauvakävelemään Husulaan ja kauemmas. Kaipaan teitä, joissa ei ole asfalttia.

Pian paukkuu taas 50 metrin päässä, kissat juoksevat kauhuissaan ja senkit liukuvat pitkin lattiaa. Kunpa selviäisimme tästä viimeisestä taistosta ehjin nahoin.

Minulla on paljon valokuvia rakentamisen eri vaiheista. Liitän tähän yhden, joka on kuvattu Husulan tunnelin suunnalta Kolsilaan päin. Kuva on ajalta, jolloin asfalttia ei vielä ole vedetty. Rakastan näitä okran ja vihreän sävyjä niin että tallensin  tämän kännykkäni taustakuvaksi.