Kevään kaihoa

Istutin pikkuisen kevätkaihonkukan 25 vuotta sitten poikani huoneen ikkunan eteen. Pojan kaverit kävivät koputtelemassa ikkunaan ja hyppelivät kaihonkukan päällä. Kasvi piti siitä kovasti ja lähti tavallaan heti jakautumaan. Se on levinnyt joka vuosi ja olen jakanut sitä eri puolille pihaa. Alkuperäinen paikka on suojassa männyn varjossa. Kesällä kasvi on hyvä peitekasvi, joka viihtyy monenlaisissa paikoissa.

Minulle kevätkaihonkukka on romantiikansininen kasvi. Se kukkii uskollisesti toukokuussa vuodesta toiseen, ja sen sininen on suurin ihme niinä keväinä, jolloin nurmikon kasvu on myöhässä. Tänä keväänä se jää hiukan varjoon, kun yli 20 asteen lämmössä kaikki kasvu ryöppyää.

Mitä olen istuttanut syksyllä?

Pihaan ilmestyy kukkia, joita en oikein tunnista. Luulen istuttaneeni jotain aivan muuta. Olen selaillut Kotipuutarhan julkaisua Sipulikukat ja yrittänyt tunnistaa kasvejani. Voihan olla, että maasta nousevat kaunokaiset ovat aikaisempien vuosien istutuksia.

 

Voiko yksikään kesän kukka olla niin raikas kuin tämä kevään ihme, joka nousee pienoisena talven runnomassa maassa. Kuvatutkimusteni perusteella tämä on kevättähti. 

Seuraava kasvi oli minulle vielä suurempi yllätys.

 

Näitä kukkia kasvaa puolivalmiissa kompostissa, jonka kumosin syksyllä pensaiden juurelle. Muistan kyllä, että painelin sipuleita sinne, ja nyt ne ovat nousseet kahtena säännöllisenä jonona ylös. Epäilen, että tämä on jääkurjenmiekka. Mielestäni en ole sellaista istuttanut maahan, mutta ehkä muistan väärin.

 Kevät on yhtä ihmettä.

Haminan ohikulkutie: suolta moottoritielle

Olen kuvannut kameralla ja kännykällä tien rakentamista ja kuvien laatu on vaihtelevaa. Paikka oli alkuaan suopläntti Korventien päässä Lammikkotien ja Lappeenrannan tien välissä. Olen lenkeilläni ohittanut paikan yli 30 vuoden aikana. Tänä vuonna tässä aukeaa moottoritie liikenteelle. Asettelen tähän kuvia vuoden 2012 alusta huhtikuulle 2014. Viimeiset kuvat pääsen ehkä ottamaan vain autosta.

 

 

Vuokko villiintyi

 

Kauan kauan sitten hankin puutarhaliikkeestä arovuokon, joka pysyi melko pienenä, mutta nousi maasta joka kevät. Muutama vuosi sitten jaoin sen ja siirsin osan uuteen paikkaan pihassa. Alkuperäinen kasvi riemastui jaosta ja lähti leviämään laajalle. Kasvupaikka on kuuma kohta auringossa, mutta arovuokko ei välittänyt puutarhakirjojen ohjeista, vaan lähti leviämään jopa kiveysten väleihin. Tuntuu hullulta kävellä kiveyksellä, jonka raoissa valkoiset kukat kohoavat.  Ymmärsin, että tämä kasvi kaipasi jakamista. Varjoon siirretty osanen on myös hengissä, mutta ei yhtä innokas kuin alkuperäisen paikan kasvatti.

Arovuokko muistuttaa valkovuokkoa, mutta on tuhdimpi eikä ainakaan minun mielestäni yhtä herkkä kuin jossain metsikön laitamilla  kasvava sukulainen. Arovuokko on perinneperenna ja luotettava kasvatti puutarhurille. Valkovuokkoa en ole yrittänyt kasvattaa pihassani, sillä sille ei löydy sopivaa paikkaa.

Kultahelokin kimallus

 

Ostimme nykyisen kotitalomme vuonna 1987, jolloin ankara talvi oli verottanut pihan kasveja. Avukseni tuli naapurin emäntä, joka keväällä jakoi perennojaan. Hän antoi minulle useita kasvinyyttejä. Hän ei muistanut kasvien nimiä, mutta kertoi jokaisen nyytin ominaisuuksista. Minä tein kukkapenkin nurmikolle aurinkoiseen paikkaan ja kaadoin siihen säkillisen multaa ja istutin kaikki pienet nyytit tietämättä, sopivatko ne ollenkaan yhteen.

Sattumapenkin kasveista tulivat pihani peruskasvit.  Kun jokin kasvi kukki, etsin puutarhakirjasta sen nimen. Siirsin valtavan harmaamalvikin paikkaan, jonne se mahtui paremmin, mutta annoin pikkusydämen jatkaa eloaan alkuperäisellä paikalla.  Ensimmäisten vuosien komistus oli kultahelokki, joka komeilee pihakuvissani ennen digikameroiden aikaa. Se oli komeimmillaan  1994, mutta katosi jossain vaiheessa. Luulin, että se oli hengetön. Parina viime kesänä löysin sen uudelleen vanhalta paikaltaan, pienempänä kuin joskus kultaisimpina vuosinaan,  Se viihtyy selvästi Piilu-kärhön kaverina. Odotan jännittyneenä, nouseeko se taas ensi kesänä. En uskalla tehdä kasvupaikalle mitään keväällä, etten vain hävittäisi pihan aurinkoa, jonka kimallus ylittää kaiken muun.

Minun harjaneilikkani

 

Useimmilla puutarhablogien pitäjillä on kuvia harjaneilikasta. Minä taidan liittyä seuraan. Sain tämän kasvin pihaani sattumalta, sillä näin niitä toissa kesänä  eri puolilla sukulaiseni pihaa ja pyysin, että hän antaisi minulle siemeniä. "Ota toi", hän sanoi ja kaivoi minulle yhden maasta. Kasvi viihtyi meillä ja oli viime kesänä vallannut lisää alaa.

Sydämeni sykähtää jokaiselle perennalle, joka on vanha perinnekasvi Suomessa. Ilahduin, kun harjaneilikka valittiin vuoden 2013 maatiaiskasviksi.Väitetään, että se on kasvanut suomalaisissa pihoissa 1700-luvulta alkaen. Kerrotaan, että se on vaeltajakasvi, ja minun pihassani se saa saa vaeltaa, minne haluaa.

Sauvakävelijän painajainen

Jokapäiväinen lenkkini on minulle välttämätön, sillä ilman sitä olen tahmea ja tylsä. Nyt kulkureittini ovat kamalassa kunnossa, sillä ainoa täysin laillinen kulkuväylä täällä tietyömaan motittamalla alueella on varsin jäinen. Pyrin omantunnon kiusaamana kielletyille reiteille, mutta sinne päästäkseni joudun kulkemaan muutamista pahoista paikoista läpi.

Tie on hyvin aurattu autoilijoiden iloksi. Lumiauran jäljet ovat jäätyneet kohoumiksi. Lumipenkat reunustavat liukasta aluetta, että en pääse kävelemään ojaan. Tässä valokuvassa näkyy erikoisen jäinen mäki, josta on kuljettava päästäkseen Husulan tunnelin ylittävälle pyörätielle, joka ei ole täysin laillinen ja jota ei ole onneksi aurattu.

Tänään kiinnitin lenkkikenkiini tuliterät piikit ja tarkistin sauvani. Olen kokenut, että 14 piikkiä ei aina riitä pitämään pystyssä. Joskus jää on niin kovaa, että sauvojen piikit eivät pysty siihen.

Hyvää Ystävänpäivää
kaikille liukkaitten teiden liitäjille ja
aroille kotituvassa istuville.
Jokainen elää tavallaan.